sunnuntai 20. syyskuuta 2015


Naapuritar lähti saareen heilastelemaan ja poimimaan puolukoita. Olen ollut viikonlopun itsekseni.

Olen:
  • Lukenut Kai Donnerin muistelmia rekiretkikunnan vaiheista Samojedien seurassa
  • Katsonut dokumentin ja elokuvan
  • Neulonut raitasukan ja kolmiohuivia
  • Nukkunut 
  • Istunut silokalliolla kanervien ja havunneulasten keskellä auringossa
  • Syönyt croissantin viikunahillolla
  • Jättänyt asioita huomiseen
  • Ollut seuraamatta uutisia
Aika tavallista

tiistai 15. syyskuuta 2015

Tieto kaatuu päälle



Suunnittelusta ja lukemisesta tulee nälkä, urheilusta ei niinkään. Aivopuoliskoja on pakottanut viime aikoina tasapuolisen paljon. Ja sitten on vielä se kallonpohja. Ja kofeiininpuutos.

Jykä, Mare ja Veke – elämää ikkunan takana. Kohta ne korjaa katon. Naapurin katto on kuin entisen kaupungin toriparkki, helposti kyynelehtivää sorttia. Minä olen kyynelehtivää sorttia, jos pohjoisesta tulee vettä pitkin.

Viikonloppuna kävin toteamassa pullonvihreän kylpyhuoneen ja hiilenmustan latotalon. Suomi integroi keittiönsä, pystyttää marmoripaaseja ja sijoittaa viherkasveja. Sitten oli roosaa, sammalta ja indigoa, värejä joita Suomi kodeissaan kainostelee.

torstai 10. syyskuuta 2015


Kuvia kotikadulta. Ihasteluni jatkuu.

On paljon parempi olla, kun lähellä on kaunista. Koska lähellä on myös paljon rumaa, sotkuista ja epätodellista. En jaksaisi aina r-sanasta, minulle tulee r-sanasta kaksi ärsykettä mieleen. Sitten minäkin niillä mitättömillä kangaspussiin kiedotuilla korteillani edustan maailman rikkainta väestönosaa. Minäkin. Ajatella.

Kotikatu laittaa minut mittakaavalle, lehtikuva jakaa koordinaatit. Liikuin täpötäyteen ahdetulla pakettiautolla, minun tavarat eivät mahdu paikoilleen. Ei ole tarvinnut ylittää yöaikaan yhtään vettä päästäkseen toiseen.
Mulla ei ole telkkariapesukonettamikroatiskikonettakahvinkeitintädigiboxiauunipeltiäautoa. Siltikin edustan rikasta.

Ehkä yksi r johtaa siihen toiseen r:ään. Eikä pitänyt puhua tästä. Se on tämä torstai ja tämä aika.




maanantai 7. syyskuuta 2015


Kameran piuha löytyi viimeisestä laatikosta. Viimeinen laatikko on usein pihojen kohtalo, näyttävät mitättömältä solmumereltä, vaan sitä ne eivät ole. Kun niitä ei ole, ne olisi pitänyt sijoittaa ensimmäiseen laatikkoon.

Täällä kuitenkin, näinä mustimpina iltoina, katson ikkunasta vaahterat, vedet, kesäravintolat.
Unia katselen mansardikaton alla, ihmisiä katselen sateenvarjon alla.
Kävelen, ja kun en enää jaksa, lähden juoksemaan.
Kirjastossa lukee ELÄMÄNKERRAT. Minulla on kortti siihenkin kirjastoon.

Nyt on hyvä syyskuu. Yhtä hyvä kuin tuo vanha harmaa villapaita, jonka vasenta olkasaumaa en ole viitsinyt korjata. Langanpätkää parsia hihan sisään.