Olen kyllä kirjoittanut

Tänään iski kamala kaipuu, siis tarve halu pakkopakko, sanoa kirjoittaa tänne jotakin. Sitten kirjaudut sisään, painat "uusi teksti", eikä sinulla olekaan mitään sanottavaa.

En ole kuvannut, paitsi työjuttuja.
En ole maalannut, paitsi opintopisteiden perässä.
En ole kirjoittanut ilman lähteitä, viitteitä, sääntöjä. Tätäkin
Vaan lukenut minä olen. En voi sanoa, että liiaksi. Sopivasti lukenut.

Tällä viikolla simäni ovat selailleet tutkivaa oppimista, luovuutta, laadullista tutkimusta. Muutamia lehtiä olen selaillut. Yhden runon etsin muistokorttiin. Oikoluin oman esseeni (siinä yksi turhauttava asia, oman tekstin lukeminen). Eilen viimeisten Oneironin.
Onko vähän vimevuotta olla vielä siinä edellisessä, kun saman päivän iltapäivänä syntyy uusi Finlandia-palkittu? Oli miten oli. Minulle jäi viimeisen sivun jälkeen ajatus "tässäkö tämä nyt oli?", enkö saisi vielä yhtä lausetta, yhtä näytöstä, yhtä dialogia.
Mutta eihän oikeassakaan elämässä saa. Osa asioista jää kesken.

Perjantaisin käyn kirjastossa.

Vieläkö täällä on joku?

Minä jatkan siitä, mihin jäin. Ne kukat ovat kuihtuneet. Kesällä niitä kasteli nutturapäinen mies, joka teki valoja ja jätti paketin sokeria. Soitti minulle kaksi kertaa ja kysyi kesäkotinsa osoitetta.

Minulla ei ollut kameraa kesällä, koska se jäi nutturapäisen miehen kesäkotiin, työpöydän laatikkoon. En osaa sanoa kesästä paljoakaan. Nukuin yhdessätoista eri sängyssä ja kuljin miltein 2000 kilometriä Suomen rajojen sisällä. Näin kaikkia tärkeitä ihmisiä ja luin kirjoja. Nukuin aamuisin aika pitkään. Tein päätöksiä.

Isotäti kehoitti antamaan parvekekukille aamuherkkuja kahvipannusta, mutta saavuin paikalle liian myöhään. Toinen isotäti täytti 90-vuotta valssaten ympäri salin.

Palaan ensin töihin, sitten luennoilla. Viimeinen päivä poistun Suomen rajojen ulkopuolelle. Ennen lomaa on tehtävä monta asiaa. Nytkin pitäisi litteroida, kuvasin kuitenkin nuo kukat.

Olen harrastanut jutustelua, puhelemista ja sanailua. Kirjoittamista, lukemista, muistiinpanoja, ojentamista. Kaikkea näitä polttavan auringon alla.
Kesän alussa mietin aina noita menneitä kesiä. Pettymyksiä ja vapautta. Aamulla unet loppuvat aikaisin, illalla loma alkaa varkain.
Istuin viimeisen työperjantain aamuna keltaisella parvekkeella. Tuntui kesältä, mutta tunsin huonoa omatuntoa lomastani.

Ensi viikolla pystytän näyttelyn ja halailen.

I`ll follow the sun

Me seurataan aurinkoa. Ajetaan jonnekin lähelle, joka onkin kauempana. Puhutaan miten toiselle uskaltaa sanoa jotain jonka haluaisi sanoa. En näe enää aurinkoa, vaan jäljelle jääneen vanan väriä, vahvan kajastuksen. Pieni nauhamainen jana lännessä. Enää neljä tuntia ja se nousee taas, entistä voimakkaammin, reippaammin raajojaan rajaamatta. Se mahtuu minun kotiini, verhottoman ikkunaruudun läpi aamuyöstä, ei anna nukkua.

Perheeseen on syntynyt kultamitalisti, minä olen sekoittanut päivämääriä, ollut ryhmäkuvassa neljäntenä, matkustanut viikonlopuiksi muualle ja syönyt vaniljapehmiksen.

Viikko kesälomaan.

Huonoja päätöksiä ei ole pakko tehdä

Tämä viikko on suruhunnutettu keskittämispäätöksillä ja yt-neuvottelutuloksilla. Kevyttä ei ole ollut olemassakaan. Tietyt elämisen reunaehdot ymmärtäen mietin ja mietin voiko ihmisiä purkittaa massoittaa samaan yksikköön kuin sika-nautaa.

Kun yöllä katselee sängystä mustaa tähtitaivasta, on päivällä elettävä preesenssissä. Haastattelen professoria ja vastaanottokeskuksenjohtajaa.
Liikuntasalissa on rinki, jossa minun kulttuurini on vähemmistöä. Minä olen kielivähemmistöä. Tulkit osaavat toisia maailmoja, kieliä ja murteita, joista en ole koskaan kuullut.
Meitä kaikkia yhdistää hymy, mutta minun palmikkoni on ohuempi.

Erään tytön hiukset olivat muuttuneet sähkönsinisiksi. olen hänelle hieman kateellinen.

Viime viikonloppuna hyppäsimme ystäväni kanssa mutkaiselle bussireitille ja saavuimme Helsingiin. Ystävääni olen tutustunut lukiossa äidinkielentunnilla. Teimme käsinukke-esityksen Aristofaneen Lysistratesta ja olemme olleet ystäviä siitä lähtien.
Helsingissä esiintyi toinen ystävä, pitkätukkainen kuoropoika. Hän tuli kutsumatta 18-vuotissyntymäpäivilleni. Niistä juhlista on kauan aikaa.
Hakaniemessä oli kevät, hymyilevä halaus ja venäläisen filosofin näköinen koira.
Kotimatkalla itään jaoimme rahkapullan kolmeen ja pidimme toisiamme hereillä, kenties myös kanssamatkustajia.

Eilen juoksin mukulakivetyksellä, tähtitaivaan alla hengästykseen saakka. Olen maalannut kesää varten ja piirtänyt seuraavalle kuukaudelle.
Olen saanut asioita aikaiseksi ja eteenpäin. Palautin esseen viikkoa ennen palautuspäivää, erikoista.
Haluaisin yrttejä, tennarit ja puistonpenkin.

Viikonloppuna oli otollinen hetki avata Klaus Haapaniemen kuvioiman metallipurkin kansi ja päästää värit valloilleen. 

Ehkä olin liian väsynyt, tai liian kriittinen. Saattoi olla harmaa ja räntäinen keli. Valoa asunnossa ei ole paljoa. Puhelimen olisi voinut laittaa äänettömälle. 

Kun tekeminen tuntuu suorittamiselta, ehkä se vaan on joskus niin. Aina ei voi odottaa optimaalista aikaa. Joku avoin tila jäi kuitenkin uusille värelle, toivotan heidät tervetulleiksi. 

Deletoin yhden kurssin keväältä. Hyvä lääke ärtymystä vastaan, pitkä viikonloppu.

Kuvassa vuodentakaisia hommia. Niitä on ikävä.

Olen lukenut. Proosaa, runoja, tieteellisiä artikkeleita, kolumneja, omia tekstejä deletoiden, kuitteja, lähtöaikatauluja, sähköposteja.

Vaikuttavin on ollut Elina Hirvosen Kun aika loppuu. Antti Holman Järjestäjä on edelleen kesken. Harper Lee:stä otteen etsiminen sivulla 32. Sähköpostissa suoritusmerkintä.
Erään viestin ytimestä halusin olla kuin en ymmärtäisikään. Lähettäjälle vastasin kuitenkin kyllä.

Haluasin maalata värittää piirrellä antaa mennä, mutta nyt ei taida olla se hetki. Sain joululahjaksi minulta itseltäni kiinalaista mustetta ja seitsemän erilaista terää. Olen ehtinyt mustata muutaman paperin, piirtää ohuttaa tummaa seittiä paperin pintaan, mutta siinä kaikki.

Leikattuna kolmen mekon kappaleet. Ei tarvitse mennä kauppaan eikä kirpputorille. Se tekee minut onnelliseksi. 

-29

Tänä uutena vuotena kahden naisen retkikunta päätti järjestäytyä ja käyttää päivän keskeltä viikkoa luontoretkeen. Villapuseron hihaa nykivät kvantit ja kandit, kirjat, jotka eivät ikinä saapuneet perille. Kaulahuivin käännöksessä kuiski henkilöt, jotka eivät vaan hellitä, eivät edes ei-sanaan. Ja sitten on niitä, joista ei kuulu. Ne, jotka eivät osaakaan lukea ajatuksia ja ne, joiden suhteen asiat ovat hauraita ja arkoja kuin puuterilumikukan puhaltaisi ilmaan.

Tarkoitus oli tervehtiä vastaherännyttä aurinkoa harjun päältä suurinpiirtein siitä kohtaa, missä juotiin syyskuun iltoina mustaherukkamehua. Vaikka päivä alkaa venytellä aamusta ja illasta, on appelsiinimarmeladimaisella auringolla kiire liikua länttä kohti. Sormia repivässä kylmässä se vain toteaa, ettei tunne lämpötilaa -29. Valon voima ei riitä vielä selättämään idänpakkasta.

Minä olen oppinut pukeutumaan. Toppaa, villaa, kerrosta, hurstia. Lämpötyynyt sukkiin, samanlaiset lapasiin. Lämpötyyny on pieni valkoinen pussi, joka laitetaan triplatumpun sisään ja se lämmittää kuin joku pitäisi kädestä koko ajan. Valokuvista tuli kehnonlaisia, pienillä teillä pysähdellessä objektiivi jäätyi osottamaan tiettyä kohtaa. Pakkasen kangistama koivikko, taloja, jäänpinnalle kasaantuneet lumidyynit.

Kylmän kolmen tunnin jälkeen tarvitsee energiaa. Lähimailla oli viehättäviä kesähuviloita ja ei-niin-viehättäviä talvibensa-asemia. Mutta jos bensa-asemasta (vai huoltoasemasta?) puhutaan, niin oikeanlainen on se kaikista rasvaisin. Paikassa tuoksuu öljy ja veikkauskupongit. Lounaalla ei luultavasti tarjoilla salaattia. Viereisessä pöydässä istuu Saipa-pipo, edessä karvalakit. Ainoina tyttöinä otetaan munkit ja pussikaakaot. Sokeri ei sula sormiin, vaan putoilee pakkaslumen tapaan vaneritarjottimelle.

Minun vastapäätä istuu punaposkinen henkilö. Päivä on hyvä.