Päivää vaille 30 ja onnellisuudesta

Kun on ollut vähän rauhallisempaa, olen aloittanut uusia harrastuksia. Niin kuin esimerkiksi kirjoittamaan taas päiväkirjaa (onko se oikeasti edes harrastus?), jotenkin ihan kiva aloittaa aamu merkkaamalla muistiin niitänäitä miettimättä tai suodattamatta sen tarkemmin. Sellainen sopii puuron ja kahvin kaveriksi.

Tänä aamuna kirjoitin tälleen: " Olen miettinyt mitkä asiat tekee iloiseksi. Ei sillä että koko ajan pitäisi olla onnellinen tai iloinen, mutta onhan se huomattavasti mukavampaa kuin jatkuva murehtiminen tai sureminen." Samaan aikaan rupesin hieman tiirailemaan ulos ikkunasta ja voi vitsi mikä keli oli siellä. Aluksi olin silleen, että taas tuollainen usva ja aurinko, aika sama kuin toissapäivänä, mutta sitten mulle tuli huono omatunto siitä, etten  aio mennä ulos katsomaan valoa. Se on niin lähellä ja se on niin upea ja aina kyllä vähän erilainen. Ja jos tämä onkin viimeinen kirkas pakkasaamu ikinä tässä näin, niin en antaisi itselleni koskaan anteeksi sitä, etten ole mennyt sitä omin silmin katsomaan, vaan jäänyt sisälle kirjoittamaan.

Päiväkirjaharrastus sai jäädä hetkeksi. Puin päälle kahdet housut, villapaidan, pitkän takin, isoimman villahuivin, mummomaisen myssyn, rukkaset ja huopikkaat. Se on minun aamumaisemankatselu-look. Näytän aina ihan baabuskalta. Otin vain muutaman kuvan, koska kamera on rikki. Sille tapahtui jotain viime syksynä, silloin kun olisin sitä tarvinnut. Ja olen palelluttanut oikean käden sormet. Tällaisilla keleillä ilman tuplalapasta käden ihoa kirvelee ja jomottaa.

Ulkona oli niin kaunista että vähän itketti. Toisaalta helmikuisessa Pietarissa käyneenä tiedän ettei pakkasella ole viisasta itkeä, ehkä ilman kyyneliä. Virtauksesta nouseva usva ja sen takaa ojehtuva aurinko on kyllä kaunein talvimaisema minkä tiedän. Rannassa tuntuu ihan siltä, että henki salpaantuu, johtuu ihan varmasti maisemasta , ei kylmyydestä. Eikä ulkona jaksa kauaa olla. Pitää tulla kotiin ja hörpätä kupin pohjalta jäähtynyt kahvitilkka.

Harrastus voi jatkua. Siirränkin päiväkirjatekstin tänne. Onnellisuus on sitä että tekee, menee, keskeyttää ja palaa. Ja huomaa yksinkertaisia ja pieniä, koska mitä muuta onkaan olemassa kuin pientä?

Kirjoita uusi teksti

Mistä muualta voi aloittaa kuin alusta? Ehkä tässä tapauksessa keskeltä. Tai sitten kaikki vaan jatkuu rauhalliseen tahtiin. Slow writing.


Heräsin aamulla vailla ajatusta siitä että tänään kirjoitan blogiini, sinne unohdettuun arkiston, jonka nimikin johtaa harhaan. Puuro, kahvi ja päiväkirja herättivät toimintakyvyn. Toimintakyvyn herääminen johti sitten tähän ja tämä johonkin muualle. En tiedä jaksaako kukaan enää lukea blogeja, varsinkaan tällaista punaisen langan kadotanutta, hapuilevaa ajatuksenvirtaa. Toisaalta ihan sama. Haluan kirjoittaa jotakin muuta kuin gradua, koulua, opintoja, Whatsappia, varmaan sen takia olen nyt tässä.

Tuulisessa talossa on ollut muutama hyvä päivä. Ei ole ns. tuullut, satanut lunta tupaan. Se on ollut ihan hiljainen, lähiseinien takana ei ole ollut ketään. Rakastan näitä aamuhetkiä. Oikeesti, jos joku asia maailmassa on hyvin, niin se on sunnuntaiaamut tuulisessa talossa. Viimeksi surullinen sunnuntai oli muistaakseni lokakuussa, mutta silloinkin itku taittui sinisellä akvarellipuuvärillä. Tuulisen talon aamut uhkaavat tulla tiensä päähän, ne on kulutettu loppuun ja rakastettu aivan puhki. Lohdutan itseäni ajatuksella siitä, että muuallakin tuulee, on olemassa muitakin tuulisia taloja.
Aina jossakin tuulee, mutta täällä erityisen kauniisti. Täällä on ihan hyvä olla ja se on pelottava asia.

Olen ollut hieman haikeana, kireänä ja väistelevänä kaikkien juttujen edessä. Luulin sen olevan jotenkin uutta, mutta vanhoja tekstejä lukiessa tajusin että sitä samaa vanhaa kaikki. Siitä tuli turvallinen olo. Haluaisin kirjoittaa valmistumisesta, aikuisuudesta ja päättämisestä. Toisaalta en halua puhua siitä. Puhutaan siitä joskus toiste, toisessa tekstissä. Näin helppoa on aihe sivuttaa, se ei oo niin tärkee.

Mutta tiiättekö mikä on tärkeää? Hilla ja Inari -podcastit. Kun on helposti hullaantuvaa lajiketta, haluaisi vaan viettää aikaansa heidän kanssaan, kuulua tomaatinpunaiset Urbanearsit päässä porukkaan. Nyökkäillä ymmärtäväisesti noloille sattumille, kuukupille ja kauramaidolle. Jos joku asia ikinä on voimaannuttanut, niin hitto vie se on tämä. Satamiljoonaa sydäntä.

Pakko voidella nyt sukset. Aina vähän epäselvää luiston ja pidon kanssa, jos mietittäisiin minua eikä minun suksia, niin pitoa kiitos! mutta sukset on sillä tavalla mysteeri, ettei aina tiedä, vaikka selvät ohjeet niihin onkin. Hiihdon jälkeen kakkukahvit ja illaksi lähikuntaan vapaasti tanssimaan, kaikki velvollisuudet jää taas seuraavaan päivään.

Vielä mietin, että:

Koskahan ehdin tänne seuraavan kerran?

Uskallanko jakaa blogia Instagramin kautta?

Kuva on vanha, mutta olen siinä uskossa, että jokaisessa kirjoituksessa on oltava kuva ja kamera on rikki joten.