sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Kirjoita uusi teksti


Mistä muualta voi aloittaa kuin alusta? Ehkä tässä tapauksessa keskeltä. Tai sitten kaikki vaan jatkuu rauhalliseen tahtiin. Slow writing.


Heräsin aamulla vailla ajatusta siitä että tänään kirjoitan blogiini, sinne unohdettuun arkiston, jonka nimikin johtaa harhaan. Puuro, kahvi ja päiväkirja herättivät toimintakyvyn. Toimintakyvyn herääminen johti sitten tähän ja tämä johonkin muualle. En tiedä jaksaako kukaan enää lukea blogeja, varsinkaan tällaista punaisen langan kadotanutta, hapuilevaa ajatuksenvirtaa. Toisaalta ihan sama. Haluan kirjoittaa jotakin muuta kuin gradua, koulua, opintoja, Whatsappia, varmaan sen takia olen nyt tässä.

Tuulisessa talossa on ollut muutama hyvä päivä. Ei ole ns. tuullut, satanut lunta tupaan. Se on ollut ihan hiljainen, lähiseinien takana ei ole ollut ketään. Rakastan näitä aamuhetkiä. Oikeesti, jos joku asia maailmassa on hyvin, niin se on sunnuntaiaamut tuulisessa talossa. Viimeksi surullinen sunnuntai oli muistaakseni lokakuussa, mutta silloinkin itku taittui sinisellä akvarellipuuvärillä. Tuulisen talon aamut uhkaavat tulla tiensä päähän, ne on kulutettu loppuun ja rakastettu aivan puhki. Lohdutan itseäni ajatuksella siitä, että muuallakin tuulee, on olemassa muitakin tuulisia taloja.
Aina jossakin tuulee, mutta täällä erityisen kauniisti. Täällä on ihan hyvä olla ja se on pelottava asia.

Olen ollut hieman haikeana, kireänä ja väistelevänä kaikkien juttujen edessä. Luulin sen olevan jotenkin uutta, mutta vanhoja tekstejä lukiessa tajusin että sitä samaa vanhaa kaikki. Siitä tuli turvallinen olo. Haluaisin kirjoittaa valmistumisesta, aikuisuudesta ja päättämisestä. Toisaalta en halua puhua siitä. Puhutaan siitä joskus toiste, toisessa tekstissä. Näin helppoa on aihe sivuttaa, se ei oo niin tärkee.

Mutta tiiättekö mikä on tärkeää? Hilla ja Inari -podcastit. Kun on helposti hullaantuvaa lajiketta, haluaisi vaan viettää aikaansa heidän kanssaan, kuulua tomaatinpunaiset Urbanearsit päässä porukkaan. Nyökkäillä ymmärtäväisesti noloille sattumille, kuukupille ja kauramaidolle. Jos joku asia ikinä on voimaannuttanut, niin hitto vie se on tämä. Satamiljoonaa sydäntä.

Pakko voidella nyt sukset. Aina vähän epäselvää luiston ja pidon kanssa, jos mietittäisiin minua eikä minun suksia, niin pitoa kiitos! mutta sukset on sillä tavalla mysteeri, ettei aina tiedä, vaikka selvät ohjeet niihin onkin. Hiihdon jälkeen kakkukahvit ja illaksi lähikuntaan vapaasti tanssimaan, kaikki velvollisuudet jää taas seuraavaan päivään.

Vielä mietin, että:

Koskahan ehdin tänne seuraavan kerran?

Uskallanko jakaa blogia Instagramin kautta?

Kuva on vanha, mutta olen siinä uskossa, että jokaisessa kirjoituksessa on oltava kuva ja kamera on rikki joten.




2 kommenttia:

  1. En minäkään tiedä lukeeko blogeja enää kukaan, mutta mua onkin aina kiinnostanut se mistä tuo mainittu kukaan ei ole kiinnostunut. Eniten kiinnostaa ne blogit, joissa ei ole mitään punaisia lankoja, rönsyt, rönsyt ja sivupolut. Ja ei silläkään niin väliä kuinka usein blogissa on elämää, ilahduttaa sitä lukijaa, eli minua sitten kun on elonmerkkejä, pieniä henkäyksiä, kuten tämäkin kertomus tuulisesta talosta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oh ja voi. Onpa hauskaa että täällä ollaan kuulolla. Olet oikeassa, ei taidakan olla niin arkista ja mitätöntä asiaa etteikö sitä voisi blogiin kirjoittaa.

      Poista