keskiviikko 20. tammikuuta 2016

-29




Tänä uutena vuotena kahden naisen retkikunta päätti järjestäytyä ja käyttää päivän keskeltä viikkoa luontoretkeen. Villapuseron hihaa nykivät kvantit ja kandit, kirjat, jotka eivät ikinä saapuneet perille. Kaulahuivin käännöksessä kuiski henkilöt, jotka eivät vaan hellitä, eivät edes ei-sanaan. Ja sitten on niitä, joista ei kuulu. Ne, jotka eivät osaakaan lukea ajatuksia ja ne, joiden suhteen asiat ovat hauraita ja arkoja kuin puuterilumikukan puhaltaisi ilmaan.

Tarkoitus oli tervehtiä vastaherännyttä aurinkoa harjun päältä suurinpiirtein siitä kohtaa, missä juotiin syyskuun iltoina mustaherukkamehua. Vaikka päivä alkaa venytellä aamusta ja illasta, on appelsiinimarmeladimaisella auringolla kiire liikua länttä kohti. Sormia repivässä kylmässä se vain toteaa, ettei tunne lämpötilaa -29. Valon voima ei riitä vielä selättämään idänpakkasta.

Minä olen oppinut pukeutumaan. Toppaa, villaa, kerrosta, hurstia. Lämpötyynyt sukkiin, samanlaiset lapasiin. Lämpötyyny on pieni valkoinen pussi, joka laitetaan triplatumpun sisään ja se lämmittää kuin joku pitäisi kädestä koko ajan. Valokuvista tuli kehnonlaisia, pienillä teillä pysähdellessä objektiivi jäätyi osottamaan tiettyä kohtaa. Pakkasen kangistama koivikko, taloja, jäänpinnalle kasaantuneet lumidyynit.

Kylmän kolmen tunnin jälkeen tarvitsee energiaa. Lähimailla oli viehättäviä kesähuviloita ja ei-niin-viehättäviä talvibensa-asemia. Mutta jos bensa-asemasta (vai huoltoasemasta?) puhutaan, niin oikeanlainen on se kaikista rasvaisin. Paikassa tuoksuu öljy ja veikkauskupongit. Lounaalla ei luultavasti tarjoilla salaattia. Viereisessä pöydässä istuu Saipa-pipo, edessä karvalakit. Ainoina tyttöinä otetaan munkit ja pussikaakaot. Sokeri ei sula sormiin, vaan putoilee pakkaslumen tapaan vaneritarjottimelle.

Minun vastapäätä istuu punaposkinen henkilö. Päivä on hyvä.